Anna soitti miulle vuoden viimeisenä sunnuntaiaamuna, että lähenkö yhelle mehtäreitille lenkkeilemään, siellä on puolessa välissä matkaa laavu ja reitti on hyvin merkitty. Tottahan toki lähin mukaan. Joten pakattiin koirat ja reppu autoon ja ajettiin ihan uusille huudeille. Kumpikaan ei ollu käyny siellä aikasemmin.
Lähdimme matkaan, reitin alkupäässä oli alueesta iso kartta ja vihkosia minkä voi ottaa mukaan (vihossa oli esim. kartta), otimme sitten sellaisen matkaan just in case.. Anna laitto puhelimeen päällä vielä sports trackerin, että nähdään paljon on kulettu jne. Alkumatkasta jo näytti siltä, että reitillä ei ole äskettäin kulettu ja ajattelin sen tarkoittavan sitä, että ketään ei ole tulossa vastaan. Laskin Milon vapaaksi, se olikin koko reissun paras päätös. Reitin alkumatka kulki sellaisen ryteikön läpi. Metsä oli täynnä myrskyn kaatamia puita mitkä oli vaan jätetty sinne miten sattuu. Osa reitti merkinnöistä oli kaatuneissa puissa joten välillä piti vähän suunnistaa. Puita sai sitten ylittää ja alittaa ja kiertää. Milo kulki ihan onnellisena, Lemmy meni esteet vähän tehokkaammin kuin Anna olisi halunnut ja Taranistakin tuli esiin kunnon agiliitokoira joka meni esteet ihan näppärästi. Tämän tiheikön jälkeen tulimme sellaiselle metsätielle joka on lähinnä ratsastusreittinä. Tie oli mutainen, mutta ainakin se oli esteetön. Tie ei varsinaisesti kuulut reitille, mutta merkintöjä ei näkynyt missään joten päätimme kävellä sitä pitkin sillä pakkohan sen oli ainakin johonkin viedä.
Kävelimme tovin tietä kunnes huomasimme taas metsässä polun jonka varrella oli keltaisella merkitty puu, siellä meni siis taas se oikea reitti. Päätimme jatkaa siis sinne, polku näytti kuivemmalta kuin hevosten polkema mutatie. Eikä kaatuneita puitakaan näkynyt. Tässä vaiheessa jalat olivat jo ihan kurassa ja koirat ihan mutaisia. Polku olikin alkuun ihan kelpo, se oli melkein kuiva ja ihan hyvin merkitty. Kunnes ei ollut.. Merkit hävisivät taas ja polkuja meni joka suuntaan. Mutta ei hätää onhan meillä kartta, katsotaan siitä mikä suunta on oikea. Tai sitten ei, kartta on nimittäin pudonnut allekirjoittaneen taskusta. Valitsimme siis arviolta reitin. Se ei ollut oikea vaihtoehto, kiersimme jonkin lisälenkin. Löysimme kuitenkin taas merkityn polun ja pian se veikin pienelle metsäautotielle. Sen varella oli opaste laavulle, eli suunta oli taas oikea. Pian reitti vei meidät taas metsään. Tällä kertaa polku ei ollut kuiva ja kaatuneita puitakin oli. Reitti vei kirjaimellisesti ojan pohjalle. Siinä ei ehkä ole aina ollut oja, mutta nyt oli. Vettä virtasi oikein kunnolla, mutta kyllä merkit menisvät ojassa. Emme tietenkään kävelleet vedessä, paitsi Taran joka halusi välttämättä kulkea siellä. Koirat oli jo niin märkiä ja likaisia, ettei siitä enää mitään haittaakaan voinut olla. Itseasiassa ojassa virtaava vesi oli kirkasta ja huuhteli osan mudasta pois.
Lopulta pääsimme laavulle, se oli kallion päältä. Paikka oli ihan hieno oikeastaan. Juotimme koirat ja joimme itsekkin vähän. Emme jääneet sinne pidemmäksi aikaa sillä alkoi jo hämärtää ja takasin oli vielä sama ihana reitti kuljettava. Ei kyllä keretty kauksi kun alkoi olla vaikea nähdä polkuja ja puihin tehtyjä keltaisia merkkejä. Selvisimme kuitenkin amazonin ohi (se oja oli ainakin yhtä iso) ja pääsimme metsäalueelle josta näkyi pienelle tielle. Mietimme veisikö tie meidät takaisin helpommin, vai johtaako se johonkin muualle. Tietä pitkin olisi helpompi kulkea pimeässä.
Sitten ihan puskista jalkoihini törmäsi jokin eläin. Onneksi se oli mäyräkoira, Anna tosin kerkesi säikähtää sen olevan jotain muuta. Otin koiran kiinni ja huomasin sillä olevan pannassa puhelin numero. Anna soitti numeroon ja minä laitoin koiran kiinni Milon hihnaan kun poika oli edelleenkin vapaana. Koiran omistaja oli etsimässä koiraa vähän eri suunnalla ja sovimme, että tulemme tielle odottamaan häntä. Mies tuli muutaman minuutin päästä autolla hakemaan koiraa. Mies neivoi myös miten tietä pitkin pääsee takaisin, ettei tarvitse mennä takaisin jo pilkkopimeään metsään. Loppu matka meni sitten ihan helposti tietä myöten. Olimme kyllä aika tyytväisiä kun palasimme takaisin autolle.
Kotiin päästä olikin sitten koirien pesu edessä. Omat jalat ja kädet oli myös ihan mutasia ja vaatteet oli märät. Koirat olikin sitten illan aika poikki. Reitti oli vähän erikoinen mutta tulipahan käytyä. Tästä opin ainakin sen, että jos Anna sanoo: mie tiiän yhen hyvän reitin, se on hyvin merkattu ja muutenkin kiva", niin sinne ei ainakaan mennä..
Kivaa meillä kaikin kaikkiaan oli ja koiratki pääs vähän uusille huudeille tutkimaa paikkoja. :D
Oikein hyvää alkanutta vuotta kaikille :)
